12.1. Ravinne- ja kiintoainekuormitus

Ravinnekuormituksesta suurin osa on peräisin maataloudesta ja haja-asutuksesta. Uuden tutkimustiedon mukaan metsätalouden ravinnekuormitus on aiemmin arvioitua suurempaa ja kuormitus on suurinta suometsistä. Kuvissa 16 ja 17 esitetään fosfori- ja typpikuormituksen alueellinen jakautuminen Uudellamaalla. Kiintoainekuormitus on vahvasti sidottu alueen maankäyttöön. Valuma-alueelta uomiin tulevaan hienojakoisen kiintoaineen määrään vaikuttavat keskeisesti maatalous, metsätalous, turvetuotanto ja rakentaminen. Myös erilaiset vesistöissä tehtävät työt, kuten ruoppaukset, irrottavat ja vapauttavat kiintoainesta veteen. Kiintoaine aiheuttaa vesistöissä sameus- ja liettymishaittoja ja heikentää vesieliöstön elinmahdollisuuksia.

Ravinteiden kokonaisainevirtaamat ja niiden vuosien välinen vaihtelu on voimakkaasti riippuvainen hydrologisista oloista, koska suurin osa kokonaisainevirtaamasta on peräisin hajakuormituksesta ja luonnonhuuhtoumasta. Runsassateisina vuosina ravinteiden huuhtoutuminen on ollut kaksin-kolminkertaista vähäsateisiin vuosiin verrattuna. Kiintoainehuuhtoumissa ero on vieläkin suurempi. Myös vuoden sisäinen ainevirtaamavaihtelu riippuu suuresti valunnasta, mistä johtuen ravinteiden huuhtoutuminen on suurinta runsassateisina ajanjaksoina sekä lumien sulaessa. Valunnan lisäksi kuormitukseen vaikuttaa mm. maapinnan kaltevuus, kasvillisuus ja maalaji. Kiintoaineksen mukana huuhtoutuu myös siihen sitoutuneita ravinteita. Suuri osa pelloilta poistuvasta fosforista päätyy vesistöihin juuri kiintoainekseen sitoutuneena. Eroosiota vähentävät toimenpiteet vähentävät siten myös vesistöjen fosforikuormitusta. Eroosioriski on suurin heikosti vettä läpäisevillä savi- ja hiesumailla, joita on runsaasti Uudellamaalla.

Hajakuormituksen lisäksi yhdyskuntien ja teollisuuden jätevedet rehevöittävät vesistöjä jätevesien purkualueilla. Merkittävimmät pistemäistä kuormitusta aiheuttavat toiminnot on ympäristönsuojelulain perusteella velvoitettu osallistumaan kuormituksen tarkkailuun. Suomenlahteen johdettavien Helsingin Viikinmäen ja Suomenojan jätevedenpuhdistamoiden jätevesimäärä on lähes kolmannes koko maan yhdyskuntien jätevesistä. Vantaanjoen ja Porvoonjoen latvoilla sijaitsevista suurista jätevedenpuhdistamoista tulevan puhdistetun jäteveden määrä on huomattava osa joen vesimäärästä, erityisesti kuivina aikoina jokien yläjuoksuilla. Jätevesikuormituksen haitallisuus korostuu alivirtaama-aikoina puhdistamojen häiriötilanteissa, jos vesistöön joudutaan laskemaan puhdistamatonta jätevettä.

Haja-asutuksen jätevedet sisältävät runsaasti ravinteita, ulostemikrobeja ja orgaanista ainesta. Hajajätevedet ovatkin merkittävä pintavesien kuormituslähde sekä mahdollinen tilan heikentäjä Uudellamaalla. Asukasvastineluvultaan alle 100 henkilön jätevedenpuhdistamot eivät ole ympäristöluvanvaraisia ja kuuluvat siten hajajätevesilainsäädännön piiriin. Kuormitukseltaan omakotitalojen ja ympäristöluvan edellyttämien puhdistamoiden väliin jääviä pieniä puhdistamoita on esimerkiksi haja-asutusalueilla sijaitsevissa leiri- ja kurssikeskuksissa sekä kouluissa ja kahviloissa. Nämä pienet puhdistamot voivat olla kuitenkin puutteellisesti toimiessaan huomattava kuormitusriski ympäristölle sijaitessaan esimerkiksi kuormitukselle herkän järven rannalla tai pohjavesialueella.

Maa-ainesten ottotoiminta sekä ottoalueiden oheistoiminnot mm. ylijäämämaiden läjitysalueina sekä erilaiset kiertotaloustoiminnot voivat aiheuttaa kuormitusta läheisiin pintavesiin. Läjitysalueiden sade- ja sulamisvesien mukana kulkeutuva kiintoaine voi aiheuttaa ongelmia virtavesikutuisten lohikalojen kudulle. Kalliokiven ottamistoiminnassa käytettävien räjähdysaineiden typpijäämät voivat aiheuttaa typen kuormitusta pintavesiin.

Lisääntynyt ravinnekuormitus aiheuttaa rehevöitymistä. Fosforin lisääntyminen kiihdyttää mm. levien kasvua useimmissa Suomen sisävesistöissä. Typen lisääntyminen puolestaan kiihdyttää vesien rehevöitymistä erityisesti merialueilla. Vesissä rehevöityminen ilmenee planktonlevien kiihtyneestä kasvusta johtuvana veden samenemisena sekä vesikasvillisuuden lisääntymisenä ja ranta-alueiden rihmalevien liiallisena kasvuna. Vesistöjen rehevöityminen voi myös johtaa talvisiin happikatoihin, muutoksiin kalakannoissa, mm. särkikalojen lisääntymiseen, ja rantakasvillisuuden kasvun kiihtymiseen ja tiivistymiseen sekä matalien lahtien ja järvien umpeenkasvuun. Pohjalle laskeutuva orgaaninen aines kuluttaa hajotessaan happea, mikä ruokkii sisäistä kuormitusta ja kiihdyttää rehevöitymistä. Kerran alkuun päässyttä rehevöitymistä on vaikea hillitä. Maaperään ja pohjasedimentteihin kertyneet ravinteet voivat aikojen kuluessa liueta takaisin veteen perustuottajien käyttöön.

Kuva 16. Kokonaisfosforikuormitus Uudellamaalla.

Kuva 17. Kokonaistyppikuormitus Uudellamaalla.

Sisäinen kuormitus

Sisäisellä kuormituksella on vesistöjä rehevöittävä vaikutus useissa Uudenmaan rehevissä järvissä ja Suomenlahden rannikkovesissä. Sisäinen kuormitus on yleensä seurausta kauan jatkuneesta ulkoisesta kuormituksesta, minkä seurauksena perustuotanto ja sedimentaatio ovat voimistuneet vesistössä. Eloperäisen aineksen hajottaminen kuluttaa alusveden happivaroja, mistä voi seurata pohjasedimentin fosforin vapautumista veteen ja luonnollisen typenpoiston heikkenemistä. Vesipatsaaseen palautuneet ravinteet kiihdyttävät edelleen vesistön rehevöitymistä.

Sekä sisävesien että Suomenlahden rehevöitymiskehitys on voimistunut sisäisen fosforikuormituksen vaikutuksesta. Itämeren pääaltaalla ja Suomenlahdella on ollut jaksoja, jolloin fosforin vapautuminen sedimentistä on ollut vuositasolla suurempaa kuin sedimentteihin sitoutuminen. Pitkillä aikajaksoilla sitoutuminen on kuitenkin vuositasolla ollut vapautumista suurempaa. Fosforipitoisuus ei eri osa-altaissa ole pitkällä aikavälillä laskenut, kuten ulkoisen kuorman puolittuminen 1980-luvulta 2000-luvulle olisi edellyttänyt, mikä kertoo sisäisen kuormituksen suuresta merkityksestä.

Ulkoisen kuormituksen vähentäminen on keskeistä sisäisen kuormituksen vaivaamissa järvissä ja rannikkovesissä. Usein vesistön elpyminen on kuitenkin huomattavasti hitaampaa kuin sen ylikuormittamisella aikaansaatu rehevöitymiskehitys. Siksi joudutaan usein käyttämään kunnostustoimenpiteitä, jotka parantavat oireita, mutta eivät poista itse perusongelmaa.