2.3 Vesien tilaan vaikuttavat erityispiirteet

Happamat sulfaattimaat ja mustaliuskealueet

Vesienhoitoalueella on runsaasti mustaliuskealueita ja happamia sulfaattimaita. Näille alueille on tyypillistä tavanomaista suurempi rikkipitoisuus ja hapellisissa olosuhteissa syntyvä happamuus. Happamuus- ja metallikuormitus ovat todennäköisiä, mikäli runsaasti happea pääsee pelkistyneisiin, rikkipitoisiin maakerroksiin. Näin voi käydä maankuivatuksen tai muun maa- ja vesirakentamisen yhteydessä.

Kuva 2.6. Happamien sulfaattimaiden esiintymisen todennäköisyys vesienhoitoalueella. Osin mukana on vielä ennakkotulkintaa (mm. Lakeuden alue sekä Yli-Iin ja Utajärven seudut).

Happamia sulfaattimaita on syntyhistoriansa vuoksi pääosin muinaisen Litorinameren ylimmän korkeustason alapuolella (kuva 2.6). Muualla ne ovat harvinaisempia. Litorinameren rantaviiva on sijainnut ylimmillään 90–110 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella. Maankohoamisen vuoksi nämä entisen merenpohjan runsasrikkiset kerrostumat ovat rannikon tuntumassa tyypillisesti lähempänä maanpintaa kuin sisämaassa.

Mustaliuskekallioperää on muuhun maahan verrattuna suhteellisen paljon Kainuussa. Sitä on myös Oulujokivarressa Muhoksella ja erityisesti Sanginjoen, Kiiminkijoen alaosan, Kalimenojan sekä Siika- ja Kalajoen valuma-alueilla. Hajanaisempia esiintymiä on muun muassa Raahen alueella ja Kuusamon pohjoispuolella.

Turvemaat

Yksi vesienhoitoalueelle ominainen piirre on turvemaiden suuri osuus maapinta-alasta (kuva 2.7). Vesimuodostumista yli 70 prosenttia kuuluu humus- tai turvemaan joki- tai järvityyppeihin. Turvemailla on suuri vaikutus vesistöjen ominaisuuksiin. Humus ja siihen sitoutunut rauta lisäävät veden väriä ja vähentävät valon määrää vedessä. Humusvedet ovat muita vesiä ravinteikkaampia ja niiden hiilipitoisuus on korkea. Humusaineet lisäävät happamuutta. Se ei ole kuitenkaan eliöstölle yhtä haitallista kuin esimerkiksi happamilta sulfaattimailta tuleva sulfidiperäinen happamuus. Humusvesissä eliökoostumus on erilainen kuin vähähumuksissa vesissä. Turvemailta tulevan huuhtouman mukana vesistöihin kulkeutuu myös elohopeaa, koska humus edistää maaperään kertyneen elohopean metyloitumista. Kuivatusta varten tehdyt ojitukset lisäävät hapellista kerrosta, jolloin humuksen ja hiilen huuhtoutuminen lisääntyy. Ilmastomuutos on kiihdyttänyt turpeen hajoamista etenkin ojitetuilla alueilla ja vanhoilla ojitusalueilla turpeen hajoaminen lisää valumavesien hiili- ja ravinnepitoisuutta. Vähiten turvemaita on Taivalkoskella ja Lakeuden alueella sekä jokilaaksoissa ja aivan rannikon tuntumassa.

Kuva 2.7. Turvemaat ja niiden ojitustilanne Oulujoen–Iijoen vesienhoitoalueella.

Fosfori- ja rautapitoinen maaperä

Jotkut vesienhoitoalueen vesimuodostumista ovat luontaisesti reheviä. Rehevyys voi johtua maaperän korkeasta fosforipitoisuudesta, kuten vivianiittiesiintymistä. Näistä on vähän tietoa, mutta Veikko Okon vuonna 1943 tekemän raportin mukaan laajimmat Suomessa esiintyvät vivianiittialueet sijoittuvat Utajärven seudulle ja sen lähiympäristöön. Esiintymien tiedetään olevan yleisiä myös Siikajoen valuma-alueella. Eräiden Rokuan vesistöjen rehevyyden on osoitettu johtuvan maaperän ja pohjaveden korkeasta fosforipitoisuudesta.

Rannikon läheisyydessä ojien ja pienvesien rautapitoisuus on paikoin hyvin korkea, ja se muodostaa vesistöissä ja vesiensuojelurakenteissa rautapitoisen kiintoaineksen saostumia sekä nostaa väriarvoja. Korkea rautapitoisuus aiheuttaa haittaa raakavedenotolle. Lisäksi se lisää hulevesi- ja kuivatusjärjestelmien puhdistustarvetta.