3.6.1 Sijoittuminen ja vaikutukset

Vesienhoitoalueella oli maatalouskäytössä 264 900 ha maata vuonna 2019. Maataloustuotannossa on suuria eroja vesienhoitoalueen eri osissa. Erot johtuvat ilmastollisista olosuhteista ja maaperän ominaisuuksista. Vesienhoitoalueella yleisimmät tuotantosuunnat ovat lypsykarjatalous ja viljanviljely. Viljanviljelyä on eniten Oulun seudulla ja Oulujoen eteläpuolella sijaitsevien vesistöjen valuma-alueilla (kuva 3.1). Kalajoelta Temmesjoelle ulottuvalla suunnittelualueella on runsaasti myös karjataloutta, eniten Kalajokilaaksossa. Vesienhoitoalueen pohjoisosassa ja Kainuussa maataloutta on selvästi vähemmän ja pääasiallisena tuotantosuuntana on lypsykarjatalous. Muiden päätuotantosuuntien osuus jää yhteensä muutamaan prosenttiin.  Oulujoen vesistön eteläpuolella jokilaaksojen ja rannikon peltoviljely- ja karjatalousalueiden kasviravinnekuormituksesta suurin osa aiheutuu maataloudesta.

Kuva 3.1. Peltopinta-alan jakautuminen suunnittelualueille Oulujoen–Iijoen vesienhoitoalueella (Peltolohkorekisteri 2018).

Maatilojen määrä vesienhoitoalueella on laskenut 2000-luvulla (kuva 3.2). Samalla tilojen keskikoko on kasvanut. Vuonna 2020 vesienhoitoalueella oli noin 4 570 maataloutta harjoittavaa tilaa (Luke, Maataloustilastot). Tilojen keskimääräinen peltopinta-ala oli Pohjois-Pohjanmaalla 61 ha ja Kainuussa 43 ha. Viljelykäytössä oli lähes 237 500 hehtaaria peltomaata, josta 214 900 hehtaaria Pohjois-Pohjanmaalla. Pinta-ala on hieman kasvanut vuodesta 2013, jolloin se oli 227 200 ha. Lapin eteläosissa, Sallan, Posion ja Ranuan kunnissa, on vain vähäisessä määrin Oulujoen–Iijoen vesienhoitoalueella sijaitsevaa, maatalouskäytössä olevaa maata.

Kuva 3.2. Maatilojen lukumäärän kehitys Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa vuosina 2010–2020 (Luke, Tilastotietokanta, Maataloustilastot).

Karjanlannan fosforipitoisuus on korkea ja fosforia saattaa kertyä maahan tarpeettomasti alueilla, joissa karjanlannan käyttö on runsasta, vaikka sallituissa puitteissa. Peltopinta-alaa kohti laskettuna lannan fosfori- ja typpimäärät ovat suurimmat Kalajoen vesistöalueella etenkin, kun mukaan lasketaan turkiseläinten lanta. Tilatasolla maaperän fosforipitoisuus (fosforiluku, P-luku) on tavallisesti korkea myös pellolla, joilla on viljelty perunaa tai avomaan vihanneksia. Vesiensuojelun ja tuottavuuden kannalta tavoiteltava viljavuusluokka on tyydyttävä. Sitä korkeampaan fosforilukuun (hyvä, korkea, arveluttavan korkea) tähtäävällä lannoituksella viljelijä ei saa lisää lannoitusvastetta, mutta ravinteiden huuhtoutuminen pellosta lisääntyy. Tilanne ei ole toivottava viljelijän eikä vesien tilan kannalta. Viljavuusluokaltaan tyydyttävää korkeampien peltomaan fosforilukujen osuus peltoalasta on pienimmillään vesienhoitoalueen eteläosien kunnissa lukuun ottamatta rannikolla sijaitsevia kuntia (kuva 3.3).

Kuva 3.3. Fosforitilalaan tyydyttävää korkeampien viljavuusluokkien osuus pelloista Oulujoen–Iijoen vesienhoitoalueen kunnissa vuosina 2011–2015.

Vesistökuormituksen hillitsemisen kannalta on oleellista, että maan kasvukunto on hyvä ja kuivatus on toimiva. Tällöin viljelykasvi pystyy käyttämään tehokkaasti lannoitteiden ravinteet, jolloin ne eivät huuhtoudu vesistöön. Myös lannoituksen oikea ajankohta on tärkeä. Fosforitaseella mitataan sitä, kuinka hyvin tilalle ja pelloille tuotu fosfori on saatu hyödynnetyksi. Mitä pienempi taseen lukuarvo on, sitä vähemmän peltoon jää ravinteita, jotka altistuvat huuhtoutumiselle. Fosforitase on laskenut vesienhoitoalueella selvästi vuosituhannen alkuun verrattuna (kuva 3.4), mutta vuosien välillä on vaihtelua. Vuonna 2019 fosforitase oli Pohjois-Pohjanmaalla keskimäärin 1,3 kg/ha ja Kainuussa 1,9 kg/ha, kun koko maan fosforitase oli keskimäärin 3,4 kg/ha (Luke, Tilastotietokanta, Maaseutuohjelman indikaattorit). Typpitaseen kehitys on ollut saman suuntainen vaikkakin loivemmin laskeva.

Kuva 3.4. Peltomaan fosforitaseen kehitys Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa vuosina 2000–2019. Lin = kehityssuunnan lineaarinen kuvaaja.

Rannikkojokien valuma-alueilla olevat pellot sijoittuvat usein alunamaille, joilta voi lähteä liikkeelle happamuuskuormitusta. Sen vaikutukset vaihtelevat lievästä voimakkaaseen. Vaikka tiedon lisääntyessä toteutetaan aiempaa enemmän ehkäiseviä toimia, on riskinä happamuuskuormituksen kasvu. Sitä saavat aikaan kuivatuksen edelleen tehostuminen ja ilmastonmuutoksen aiheuttamien kuivien ja sateisten kausien äärevöityminen.