3.9.1 Happamat sulfaattimaat
Happamia sulfaattimaita eli alunamaita esiintyy Pohjois-Pohjanmaalla noin 100 metrin korkeuskäyrän alapuolisella alueella (ks. kuva 2.4). Niille on tyypillistä happamuus ja hienorakeisten maalajien (hiesu ja sitä hienojakoisemmat maalajit) tavanomaista suurempi rikkipitoisuus, yleensä vähintään 0,2 %. Happamina sulfaattimaina käsitellään myös potentiaaliset happamat sulfaattimaat, joiden rikkipitoiset kerrokset eivät vielä ole hapettuneet ja joiden pH ei siksi ole vielä laskenut. Kun näiden maakerrosten sulfidit joutuvat kuivatuksen tai muun maankäytön seurauksena kosketuksiin ilman hapen kanssa, ne hapettuvat ja muodostavat kosteuden myötävaikuttaessa rikkihappoa. Viime aikoina happamina sulfaattimaina on käsitelty myös aiemmin vähäisen riskin alueina pidettyjä happamia hiekkoja. Hiedan tai sitä karkeampien maalajien rikkipitoisuus voi olla vähäinen (0,01–0,1 %), mutta koska puskurikyky on hyvin heikko, niiden hapettuminen saa aikaan samankaltaisen vesistöriskin kuin korkearikkisillä mailla.
|
Happamien sulfaattimaiden vaikutukset pintavesiin
Happamien sulfaattimaiden eli alunamaiden kuivatus lisää vesistöihin happokuormituksen lisäksi metallikuormituksen riskiä. Alunamailta liukenee runsaasti muun muassa myrkyllisessä muodossa olevaa alumiinia, kadmiumia, nikkeliä ja lyijyä. Jo pelkästään happamuuden lisääntyminen häiritsee herkkien lajien ionitasapainoa ja hengitysaineenvaihduntaa, mutta metallien myrkyllisessä muodossa olevien olomuotojen ja biosaatavuuden lisääntyminen pahentaa haittaa merkittävästi. Kuormitus ilmenee pahimmillaan laajoina kalakuolemina. Pitkäaikainen ja/tai usein toistuva kuormitus voi johtaa lajiston köyhtymiseen ja koko vesiekosysteemin muuttumiseen. Happamista sulfaattimaista johtuneista kalakuolemista ja muista vesistövaikutuksista on tietoja muun muassa julkaisussa Happamien sulfaattimaiden aiheuttamat vesistövaikutukset ja kalakuolemat Suomessa.
|
Ojitetulta alunamaalta huuhtoutuvan happamuuden ja metallien määrä vähenee vuosikymmenien saatossa, jos kuivatusta ei tehosteta. Kuivatuksen tehostaminen esimerkiksi salaojituksilla, uusien alueiden kuivattamisella tai kuivatussyvyyttä lisäämällä voimistaa happamuuden sekä metallien huuhtoutumista. Tilannetta pahentaa aiempaa syvempien maakerrosten hapettuminen. Vakavimmin happamuus koettelee rannikkoalueen niitä virtavesiä, joiden valuma-alueella on paljon intensiivisessä kuivatuksessa olevia sulfaattimaita. Siksi happamuuden aiheuttamat haitat ovat yleisimpiä vesienhoitoalueen eteläosan maatalousvaltaisilla alueilla. Suurista joista ongelmia on 2000-luvulla ollut eniten Siikajoen alaosalla, jossa ilmeni laajoja kalakuolemia vuonna 2006. Vakavia kalataloushaittoja on todettu myös Pyhäjoessa, Vääräjoessa, Piehinginjoessa ja esimerkiksi pienessä, mutta kalataloudellisesti arvokkaassa Olkijoessa. Happamuuskuormituksen vaikutukset ja niiden lisääntymisen uhka tulee ottaa huomioon myös Oulujoen vesistöalueen alaosalla sekä rannikkoalueella Oulujoen pohjoispuolella. Siellä happamuushaitat ovat toistaiseksi olleet lieviä lukuun ottamatta eräitä pieniä happamuudesta kärsineitä sivupuroja.
Happamien sulfaattimaiden esiintymiriskin yleiskartoitus löytyy GTK:n happamat sulfaattimaat -karttapalvelusta. Yleiskartoituksen mukaan melko suuri osa vesienhoitoalueen eteläosan vesistöjen pelloista sijaitsee happamalla sulfaattimaalla. Pääosin nämä pellot sijaitsevat 80 metrin korkeuskäyrän alapuolella. Esimerkiksi Siikajokeen laskevan Luohuanjoen vakavat happamuusongelmat aiheutuvat noin 60 metrin korkeudella merenpinnasta sijaitsevien kuivatusten happamuuskuormituksesta.
Myös metsätalousalueiden kuivatusvesissä on todettu happamuuskuormitusta. Metsätalousalueilla alunamaiden esiintymistä ei silti ole juuri kartoitettu. Happamien sulfaattimaiden ominaisuudet ja siten riskien vakavuudet vaihtelevat tapauskohtaisesti paljon. Luken julkaisun Happamien sulfaattimaiden yleiskartoituksen hyödyntäminen metsätaloudessa mukaan GTK:n yleiskartoitus antaa osviittaa happamien sulfaattimaiden esiintymisestä metsänuudistamisaloilla.
