14.2 Kemiallinen tila

Pintavesien kemiallinen tila määritetään vertaamalla EU-tasolla valittujen aineiden pitoisuuksia niiden ympäristönlaatunormeihin. Aineet ja niiden laatunormit ovat Vesiympäristölle vaarallisten ja haitallisten aineiden asetuksessa (liite 1c) ja ne perustuvat EU-direktiiviin 2013/39/EU. Kemiallisella tilalla on vain kaksi luokkaa, hyvä ja hyvää huonompi. Vesimuodostuman kemiallinen tila on hyvää huonompi, jos yhdenkin luokittelussa huomioitavan aineen pitoisuus ylittää annetun ympäristönlaatunormin. Vaarallisten aineiden asetuksen liitteessä 1D annetut (kansallisesti valitut) aineet vaikuttavat vesien ekologiseen tilaan. Veden ekologinen tila on enintään tyydyttävä, jos asetuksen yhdenkin kansallisen aineen pitoisuus ylittää laatunormin. Näiden aineiden pitoisuuksien ylityksiä ei ole Suomessa havaittu. Tarkemmin kemiallisen tilan luokittelua vesienhoidon kolmannella kaudella on kuvattu Suomen ympäristökeskuksen raportissa 37/2019 (Aroviita ym. 2019).

Nyt kolmannella vesienhoidon suunnittelukaudella kemiallisen tilan luokittelussa on mukana 12 uutta aineryhmää ja monen ”vanhan” aineen ympäristönlaatunormi on muuttunut. Valtaosalle aineista on määritetty laatunormi pitoisuuden vuosikeskiarvolle vedessä ja muutamille aineille pitoisuutena kalassa tai simpukassa. Veteen asetetut normit ovat muiden aineiden osalta kokonaispitoisuuksille, mutta metallien kohdalla liukoiselle, nikkelin ja lyijyn osalta sisävesillä biosaatavalle, pitoisuudelle. Monille aineille on annettu myös aineen akuuttiin haitallisuuteen perustuva normi enimmäispitoisuudelle vedessä. Vuonna 2019 päivitetty kemiallisen tilan luokittelu perustuu pääasiassa vuosien 2012–2017 mittausaineistoihin, mutta myös vuoden 2018 aineistoa on hyödynnetty, koska haitallisten aineiden mittaustuloksia on vähän. Luokittelu on tehty Suomen ympäristökeskuksen ja ELY-keskusten yhteistyönä.  Kemiallisen tilan määrittely on muuttunut edellisestä luokittelukaudesta niin paljon, että vertailu edellisen kauden kemialliseen tilaan on käytännössä järkevää vain ainetasolla.

Bromatut difenyylieetterit

Eniten kemiallisen luokittelun tulokseen vaikutti polybromattujen difenyylieettereiden (PBDE) laatunormin kiristyminen. PBDE-aineiden ympäristölaatunormi muuttui vuonna 2015 pitoisuudessa vedestä pitoisuudeksi kaloissa ja suomalaisten kalojen PBDE-pitoisuudet ylittävät noin satakertaisesti nykyisen laatunormin. PBDE-aneiden osalta kaikki Suomen vesimuodostumat ovat hyvää huonommassa kemiallisessa tilassa. PBDE-aineet ovat kaukokulkeutuvia ja erittäin hitaasti hajoavia yhdisteitä. PBDE-aineita käytettiin aiemmin palonestoaineina. Käyttö on kuitenkin eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta kielletty EU:n POP-asetuksella 2019/1021 ja maailmanlaajuisesti Tukholman POP-sopimuksessa 2009. Kaukokulkeutuvana ne ovat kuitenkin jo levinneet ympäri maapallon. Lisäksi niillä käsiteltyjä muoveja, tekstiilejä ja sähkölaitteita on edelleen käytössä ja kaatopaikoilla. Edellisellä luokittelukerralla 2013 käytössä oli vielä vanha laatunormi, joka ei ylittynyt Suomessa yhdessäkään vesimuodostumassa.

Varsinais-Suomen ja Satakunnan toimenpideohjelma-alueen pintavesissä mitattuja kalojen PBDE-pitoisuuksia on vain neljästä rannikkovesimuodostumasta (Rymättylän ja Houtskarin välinen saaristo, Paraisten ja Nauvon välinen vesialue, Baablinginlahti, Pihlavanlahti-Kolpanlahti) ja Kokemäenjoen keskiosasta ja näissä kaikissa PBDE-aineiden pitoisuudet ylittivät laatunormin. Muissa toimenpideohjelma-alueen vesimuodostumissa PBDE-aineiden pitoisuudet ylittyvät asiantuntija-arviona.

Elohopea

Elohopea on kaukokulkeutuva raskasmetalli. Pääosa aikojen kuluessa laskeumana tulleesta elohopeasta on pohjoisella pallonpuoliskolla peräisin fossiilisten polttoaineiden, erityisesti kivihiilen, poltosta. Ihmistoiminnan johdosta maaperän, merien, sisävesien ja ilmakehän elohopeapitoisuudet ovat nousseet merkittävästi erityisesti 1800-luvun lopulta lähtien. Suomessa järvisedimenttien elohopeapitoisuudet ylittävät luontaisen tason 2–5 -kertaisesti. Etelä- ja Keski-Suomessa kalan ja sedimentin elohopeapitoisuudet ovat suurempia kuin Lapissa. Lähes 90 % Suomeen kohdistuvasta elohopealaskeumasta tulee kaukokulkeutumana maan alueen ulkopuolelta. Elohopealaskeuman globaali hallinta vaatii kansainvälisiä toimia, joista tärkein on UNEPin Minamata elohopeasopimus, joka tuli voimaan 2017. Sen laajan toimeenpanon toivotaan pysäyttävän elohopeakuormituksen kasvun maailmanlaajuisesti. Hyvässäkin tapauksessa vesistöjen elpymisen odotetaan kestävän vuosikymmeniä tai vuosisatoja, sillä laskeuman osuus on hyvin pieni maaperässä ja sedimenteissä jo olevaan elohopean määrään verrattuna.

Kalojen (ahven) elohopeapitoisuuksissa ei havaittu toimenpideohjelma-alueella merkittäviä muutoksia edelliseen luokittelukauteen verrattuna. Luokittelu tehtiin viime kauden tapaan pääosin laskeumakarttaan ja pintavesityyppeihin perustuvana ns. riskiarviona, jonka mukaan kalojen elohopeapitoisuudet ylittyvät todennäköisesti humuspitoisissa järvissä ja turvemaiden joissa Oulujoen vesistössä ja sen eteläpuolella. Luokittelussa käytettiin tätä asiantuntija-arviota, mikäli mitattua aineistoa kalojen elohopeapitoisuuksista ei ollut. Ahvenen elohopeapitoisuuteen perustuvaa luokitusta tarkasteltaessa on huomattava, että kemiallisessa luokittelussa käytetyn laatunormi ei ole sama kuin ravinnoksi käytettävän kalan elohopean raja-arvo.

Mitattu aineisto kalojen elohopeapitoisuuksista oli vuoden 2019 luokittelussa osittain sama (vuoden 2013 mittaustulokset), kuin viime luokittelukaudellakin käytetty aineisto ja uusia mittaustuloksia ahventen elohopeapitoisuuksista oli vain muutamista vesimuodostumista. Toimenpideohjelma-alueella kalojen mitatut elohopeapitoisuudet ylittivät ympäristölaatunormin yhdeksässä järvessä (Nummijärvi, Naarjärvi, Varesjärvi, Lukujärvi, Koskeljärvi, Dragsfjärden, Sääksjärvi, Karvianjärvi, Siikaisjärvi) ja kahdessa jokimuodostumassa (Kokemäenjoen alaosa ja Kokemäenjoen keskiosa). Lisäksi kaukokulkeumariskin ja luonnonolosuhteiden perusteella kalojen elohopeapitoisuudet ylittyvät toimenpideohjelma-alueella asiantuntija-arviona kaikkiaan 96 järvessä ja 24 jokimuodostumassa (kuva 14.3). Mitatut ylitykset kalojen elohopeapitoisuuksissa johtuvat järvien kohdalla laskeumasta (kaukokulma). Kokemäenjoen alaosassa ja keskiosassa kalojen elohopeapitoisuudet ovat peräisin joen pohjan sedimenteistä, jonne sitä on kertynyt alueella toimineesta teollisuudesta. Vaikka elohopeakuormitus jokeen on loppunut ja pitoisuudet sedimentissä ovat laskusuunnassa, vaikuttaa elohopea edelleen joen kemialliseen tilaan heikentävästi.

Kuva 14.3. Elohopean ympäristölaatunormin ylitykset toimenpideohjelma-alueen pintavesissä. Mukana ovat niin mittauksiin perustuvat ylitykset kuin ylitykset, jotka perustuvat todennäköisyyksiin (asiantuntija-arvio vesimuodostuman tyypin ja laskeumakartan perusteella).

Nikkeli ja kadmium

Happamista sulfaattimaista johtuen nikkelin ja kadmiumin pitoisuudet ylittivät ympäristölaatunormin muutamissa toimenpideohjelma-alueen jokivesistöissä (kuva 14.4). Eurajoen alaosassa mitatut nikkelipitoisuudet ylittivät enimmäispitoisuudelle annetun ympäristölaatunormin ja myös mitatut kadmiumpitoisuudet olivat silmällä pidettävällä tasolla, vaikka alle ympäristölaatunormin jäivätkin. Tattaranjoessa sekä kadmiumin että nikkelin pitoisuudet ylittivät ympäristölaatunormin. Tattaranjoen valuma-alueella on runsaasti happamia sulfaattimaita, mutta joen alaosan metallipitoisuuksiin vaikuttaa myös Harjavallan suurteollisuuspuiston alueelta suotautuva teollisuuden ja vanhojen kaatopaikkojen pilaama pohjavesi, joka Kurkelanojan kautta kulkeutuu Tattaranjokeen. Pohjaveden pilaantuminen johtuu alueella aikoinaan toimineesta teollisuudesta (Järilänvuoren pohjavesialueen luokittelusta tarkemmin kappaleessa 9).

Lisäksi asiantuntija-arvion perusteella nikkelin ja/tai kadmiumin ympäristölaatunormi ylittyy Sirppujoessa, Laajoessa ja Leväsjoessa. Näiden jokien valuma-alueilla on runsaasti happamia sulfaattimaita ja havaittuja säännöllisiä ongelmia mm. jokiveden happamuudessa, mutta mittaustulokset nikkelin ja kadmiumin osalta puuttuvat.

Kuva 14.4. Nikkelin ja kadmiumin ympäristölaatunormin ylitykset toimenpideohjelma-alueen pintavesissä. Mukana ovat niin mittauksiin perustuvat ylitykset kuin asiantuntija-arvioon perustuvat todennäköiset ylitykset.

Tributyylitinat (TBT)

Naantalin sataman edusta luokiteltiin viime kaudella hyvää huonompaan kemialliseen tilaan kohonneiden tributyylitina-pitoisuuksien takia. TBT-pitoisuuksia ei ole mitattu vedestä vuoden 2012 jälkeen. Airiston sedimenteissä mitatut TBT pitoisuudet ovat laskeneet vuodesta 2012 vuoteen 2018 70 % ja sedimentin TBT-pitoisuudet ovat nyt haitattomalla tasolla. Naantalin merialueella Turun korjaustelakan edustalla sedimenteissä vielä v. 2012 mitattiin TBT-pitoisuuksia, jotka olivat keskimäärin yli 1000 µg/kg. Vuonna 2008 maksimipitoisuudet siellä olivat tasolla 20 000 µg/kg.  Vuodelta 2018 ei ole kattavaa vertailutietoa, mutta uivan telakan vierestä mitatut maksimipitoisuudet olivat tasolla 2000 µg/kg. Todennäköisesti myös vesifaasin TBT pitoisuudet ovat laskeneet, eivätkä enää ylitä ympäristölaatunormeja.