7.1.2 Kemiallinen tila

Vesien kemiallisen tilan luokittelu on määritelty vesienhoitoasetuksessa ja vesiympäristölle vaarallisten ja haitallisten aineiden asetuksessa (1022/2006; myöhemmin vaarallisten aineiden asetus). Uudet prioriteettiaineet ja päivitetyt laatunormit tuotiin vaarallisten aineiden asetukseen 2015.  Muuttuneiden säädösten johdosta vesiympäristölle vaarallisia ja haitallisia aineita koskevien säädösten soveltamista kuvaavia raporttia on päivitetty. Suomen ympäristökeskuksen raporteissa on kuvattu kolmannen vesienhoitokauden luokittelua ja uusien prioriteettiaineiden esiintymistä, riskejä ja mm. käytettyjä analyysimenetelmiä.

Vaarallisten aineiden asetuksen liitteessä 1C2 lueteltujen, EU tasolla valittujen, aineiden pitoisuudet vesimuodostumassa määrittävät pintavesien kemiallisen tilan. Vesimuodostuman kemiallinen tila on hyvää huonompi, jos yhdenkin aineen pitoisuus ylittää sille asetetun ympäristönlaatunormin. Vaarallisten aineiden asetuksen liitteessä 1D annetut (kansallisesti valitut) aineet vaikuttavat vesien ekologiseen tilaan. Veden ekologinen tila on enintään tyydyttävä, jos asetuksen yhdenkin kansallisen aineen pitoisuus ylittää laatunormin. Näitä tapauksia ei ole havaittu.

Kemiallisen tilan arvioinnissa laatunormitarkastelu tehtiin kaikille direktiivissä 2013/39/EU annetuille aineille, joten mukana oli 12 uutta ainetta tai aineryhmää. Lisäksi monen aiemminkin mukana olleen aineen laatunormi muuttui joko matriisiltaan (esim. aiemmin oli määritetty vuosikeskiarvo pitoisuutena vedessä nyt laatunormi pitoisuutena kalassa tai nilviäisessä) tai lukuarvoltaan ja lisäksi monille aineille tuli uutena myös enimmäispitoisuuden laatunormi. Kemiallisen tilan määrittely on muuttunut niin paljon, että vertailu edellisen kauden kemialliseen tilaan on mielekästä vain ainetasolla.

Merkittävin ero toisen kauden kemiallisen tilan olivat uudet aineet ja muuttuneet laatunormit. Eniten kemiallisen luokittelun tulokseen vaikutti polybromattujen difenyylieettereiden laatunormin kiristyminen. Uusi kalaan määritetty laatunormi ylittyi kaikissa vesimuodostumissa Suomessa. Kalojen elohopeapitoisuuksissa ei havaittu merkittäviä muutoksia edelliseen luokittelukauteen verrattuna. Kalojen elohopeapitoisuus oli keskimäärin hyvin lähellä laatunormin ja taustan yhteispitoisuutta ja ylitti sen 50 %:ssa vesimuodostumia.

Mikä on syynä kohonneisiin elohopeapitoisuuksiin Suomen vesistöissä?

Elohopea on kaukokulkeutuva raskasmetalli. Pääosa aikojen kuluessa laskeumana tulleesta elohopeasta on pohjoisella pallonpuoliskolla peräisin fossiilisten polttoaineiden, erityisesti kivihiilen, poltosta. Ihmistoiminnan johdosta maaperän, merien, sisävesien ja ilmakehän elohopeapitoisuudet ovat nousseet merkittävästi erityisesti 1800-luvun lopulta lähtien. Suomessa järvisedimenttien elohopeapitoisuudet ylittävät luontaisen tason 2–5-kertaisesti. Etelä- ja Keski-Suomessa kalan ja sedimentin elohopeapitoisuudet ovat suurempia kuin Lapissa. Lähes 90 % Suomeen kohdistuvasta elohopealaskeumasta tulee kaukokulkeutumana maan alueen ulkopuolelta. Elohopealaskeuman globaali hallinta vaatii kansainvälisiä toimia, joista tärkein on UNEPin Minamata elohopeasopimus, joka tuli voimaan 2017. Sen laajan toimeenpanon toivotaan pysäyttävän elohopeakuormituksen kasvun maailmanlaajuisesti. Hyvässäkin tapauksessa vesistöjen elpymisen odotetaan kestävän vuosikymmeniä tai vuosisatoja, sillä laskeuman osuus on hyvin pieni maaperässä ja sedimenteissä jo olevaan elohopean määrään verrattuna.

Vuosien 2010–2018 mittausten perusteella ahvenen elohopeapitoisuus ylitti 0,20 mg/kg pitoisuuden noin 40 % havaintopaikoista (576 paikkaa) Suomessa, mutta vain 6 % ahvenista ylitti elintarvikkeille asetetun raja -arvon (0,50 mg/kg) (Kuva 7.2). On kuitenkin huomattava, että näytekalojen koko (enimmäkseen 15–20 cm) on pienempi kuin ruokakalan yleensä ja siksi tutkittujen kalojen pitoisuudet luultavasti pienempiä kuin ruokakalojen pitoisuudet keskimäärin.

Kuva 7.2. Ahvenyksilöiden elohopeapitoisuuksien (Hg) jakauma, mukana KERTY-rekisterin ahvenet 2010–2018 (pitoisuuksien keskiarvo 0,22 mg/kg ja mediaani 0,18 mg/kg).

Aiemmin elohopean pistekuormitus mm. kloorialkali- ja puunjalostusteollisuuden alapuolisissa vesissä aiheutti korkeita kalojen elohopeapitoisuuksia. Näillä alueilla kalojen elohopeapitoisuudet ovat laskeneet viime vuosikymmeninä, kun pistekuormitusta on saatu merkittävästi vähennettyä. Nykyään metsäjärvien kalojen elohopeapitoisuus on samaa tasoa tai osin jopa korkeampaa kuin entisillä ongelma-alueilla. Erityisesti tummavetisissä järvissä pitoisuudet ovat korkeita, sillä näiden järvien valuma-alueella on yleensä runsaasti soita, mikä edistää elohopean muuttumista metyylielohopeaksi. Kaloissa elohopea esiintyy lähes yksinomaan haitallisena metyylielohopeana.

Metsänhoitotoimenpiteiden, kuten avohakkuun, maan muokkauksen ja kantojen poiston, on tutkimuksissa osoitettu edistävän elohopean metyloitumista maan pintakerroksessa ja metyylielohopean kuormitusta vesistöihin useiden vuosien ajan toimenpiteiden jälkeen. Suomesta on kuitenkin vain muutamia tutkimuksia. Ruotsalaisissa tutkimuksissa avohakkuiden on havaittu nostavan valumavesien elohopea- ja metyylielohopeapitoisuuksia, mutta erilaisten metsätaloustoimenpiteiden vaikutukset vaihtelevat riippuen metsämaan ominaisuuksista ja alueiden käyttöhistoriasta.