3.3. Pintavesien kemiallinen tila

Vesien kemiallisen tilan luokittelu on määritelty vesienhoitoasetuksessa ja eräiltä osin myös vaarallisten aineiden asetuksessa (asetus vesiympäristölle vaarallisista ja haitallisista aineista (1022/2006) ja asetus (868/2010) vesiympäristölle vaarallisista ja haitallisista aineista annetun valtioneuvoston asetuksen muuttamisesta)). Asetus perustuu EU:n direktiiviin ympäristönlaatunormeista vesipolitiikan alalla (2008/105/EY), joka tuli voimaan tammikuussa 2009. Ympäristöministeriön raportteja julkaisussa 15/2012 vesiympäristölle vaarallisista ja haitallisista aineista annetaan kuvaus säädösten soveltamisen hyvistä käytännöistä. 

Pintavesien kemiallinen tila määräytyy suhteessa EU:n listaamien prioriteettiaineiden ympäristölaatunormeihin. Luokkia on kaksi: hyvä ja hyvää huonompi. Vesimuodostuman kemiallinen tila on hyvää huonompi, jos yhdenkään aineen pitoisuus ylittää EU- prioriteettiaineiden osalta ympäristölaatunormin. Kemiallinen tila voi olla hyvää huonompi myös perustelluista syistä asiantuntija-arviona. Pintavesien kemiallinen tila luokitellaan vertaamalla vesimuodostuman vuosittaisten seuranta- ja tarkkailutuloksien keskiarvoja kyseisen aineen vuosikeskiarvona asetettuun ympäristölaatunormiin. Vesimuodostumakohtaisesti on arvioitu luokittelun perusteena olevan aineiston riittävyyttä, luotettavuutta ja laatua. Kemiallisen tilan luokittelusta on tarkempi kuvaus julkaisussa Aroviita ym. (2012), joka löytyy linkistä: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/41788. Luokittelumenetelmää on kuvattu vesienhoitosuunnitelmien osassa 2.  

Edellisen luokittelukierroksen jälkeen polybromattujen difenyylieettereiden (PBDEt) ympäristölaatunormi siirtyi vedestä kalaan. Laatunormin tiukentuminen aiheutti sen, että kemiallisen tilan arvio muuttui kaikissa vesimuodostumissa hyvää huonommaksi. Aikaisemmin palonestoaineina käytettyjen bromattujen difenyylieettereiden ympäristölaatunormi ylittyy kaikkialla Euroopassa. PBDE-aineet ovat kaukokulkeutuvia ja erittäin hitaasti hajoavia yhdisteitä. Niiden käyttö on kielletty kansainvälisesti muutamia erikseen mainittuja poikkeustapauksia lukuun ottamatta. Ympäristölaatunormia on kritisoitu liiankin tiukaksi. Elintarvikeviranomaisilla ei ole raja-arvoa kalojen PBDE:lle.  

Tarkasteltaessa muita kuin palonestoaineita on kaloihin kertynyt elohopea yleisin hyvää huonomman kemiallisen tilan aiheuttaja. Riski elohopean ympäristölaatunormin ylittymiselle on suuri erityisesti karuissa humustyypin latvavesistöissä. On huomattava, että kemiallisen tilan määrittelyssä elohopean laatunormi on pienempi kuin ravinnoksi käytettävän kalan elohopean enimmäispitoisuus (0,5 mg/kg). Ympäristölaatunormit ylittävien metyylielohopeapitoisuuksien haittavaikutukset kaloille, vesilinnuille ja nisäkkäille ovat ennen kaikkea hormonaalisia, lisääntymisen onnistumiseen vaikuttavia muutoksia. Metsätaloustoimet, kuten ojitus ja avohakkuut voivat edistää elohopean metyloitumista valuma-alueilla.  

Vuonna 2018 ELY-keskus teetti kalaelohopeamäärityksiä aiempien vuosien 2013-14 määritysten lisäksi. Vuosina 2013-2018 mitattuja kalaelohopeapitoisuuksia on yhteensä noin 90 vesimuodostumasta. Jokaisesta vesistöstä elohopea on määritetty pääsääntöisesti 10 ahvenesta. Tutkitut ahvenet olivat pieniä (15–20,5 cm). Ympäristölaatunormin ylittävät tutkimuskohteet on esitetty taulukossa 10 (Taulukko 10) ja kartalla (Kuva 34). Elohopeapitoisuuden keskiarvo ylitti ympäristölaatunormin 30 vesistössä, mutta yhdessäkään keskiarvopitoisuus ei ylitä 0,5 mg/kg:n käyttökelpoisuusrajaa. Kaikista vuosina 2012-2018 tutkituista kaloista syömäkelpoisuusrajalla (0,5 mg/kg) tai sen yli oli 34 ahventa, eli noin 4 % tutkituista kaloista (n. 900 kalaa). Kalaelohopeapitoisuudet eivät johda syöntirajoituksiin petokalojen suhteen kuin poikkeustapauksissa. Yksittäisten ahventen elohopeapitoisuus ylitti käyttökelpoisuusrajan muutamassa kohteessa. Koska elohopea on ravintoketjussa kertyvä raskasmetalli, voidaan yleisestikin arvioida, että yli 20 cm suuremmissa ahvenissa ja suurikokoisissa petokaloissa (kuten hauessa) elohopeapitoisuudet saattavat ylittää syömäkelpoisuusrajan. Syöntirajoitusten asettamisesta vastaavat kunnat ja Ruokavirasto. 

Hiitolanjoen ja Kymijoen kalojen kohonneet elohopeapitoisuudet johtuvat jokivarren teollisuushistoriasta. Pitoisuudet ovat kuitenkin olleet laskusuunnassa. Saimaan alueenkin metsäteollisuuslaitoksissa on aiemmin kauan sitten käytetty limantorjunnassa elohopeapitoisia kemikaaleja, joita on joutunut vesistöön. Saimaan alueella teollisuudesta peräisin oleva elohopea ei kuitenkaan ole enää pitkään aikaan ollut ongelma johtuen mm. sedimentaatiosta. Siksi tilanne Saimaalla poikkeaa jokivesistöjen äären teollisuuslaitosten alapuolisista tilanteista. Muiden vesistöjen kohdalla kohonneet kalaelohopeapitoisuudet johtuvat kaukokulkeumana tulleesta laskeumasta ja valuma-alueen maaperästä tapahtuvasta huuhtoumasta. Ilmaperäisestä elohopealaskeumasta maaperään päätynyttä elohopeaa huuhtoutuu vesistöön etenkin humusmailla mm. maan pintaa rikkovan toiminnan seurauksena. Elohopea sitoutuu voimakkaasti orgaaniseen ainekseen ja sitä voi kulkeutua humuksen mukana vesistöihin. Vesistöissä elohopea muuttuu bakteeritoiminnan seurauksena ravintoketjussa rikastuvaksi metyylielohopeaksi, jota kaloissa esiintyvä elohopea pääosin on. Elohopean ympäristölaatunormi ylittyy Suomessa varsin yleisesti, erityisesti turvevaltaisten valuma-alueiden vesistöissä. Kaakkois-Suomen elohopea-aineistossakin on selvästi nähtävissä, että laatunormin ylitykset ovat yleisiä turvemaavaltaisten valuma-alueiden latvaosien ruskeavetisissä järvissä.  

Kuva 34. Kalaelohopean laatunormin ylittyminen pintavesissä mittausten tai asiantuntija-arvion perusteella. Pienemmässä kartassa kuvattu vesimuodostumien kemiallinen tila on hyvää huonompi jokaisessa pintavesimuodostumassa palonestonaineiden laatunormin ylittymisen vuoksi.