5.3 Pintavesien kemiallisen tilan arviointi

Vesimuodostuman kemiallinen tila määritetään vertaamalla EU-tasolla valittujen aineiden pitoisuuksia niiden ympäristönlaatunormeihin. Jos yhdenkin aineen pitoisuus ylittää normin, kemiallinen tila on hyvää huonompi. Kemiallisella tilalla on vain kaksi luokkaa.

Ympäristönlaatunormit on annettu Valtioneuvoston asetuksessa vesiympäristölle vaarallisista ja haitallisista aineista (1022/2006, viimeiset muutokset 1090/2016). Ne perustuvat EU-direktiiviin 2013/39/EU. Kolmannella luokittelukaudella kemiallisen tilan luokittelussa on mukana 12 uutta aineryhmää ja monen aiemmin luokittelussa mukana olleen aineen ympäristönlaatunormi on muuttunut. Pitkäaikaisen altistuksen haitallisuuden vuoksi on yhdeksälle aineelle annettu ympäristönlaatunormi pitoisuudelle kalassa ja kahdelle aineelle pitoisuutena nilviäisessä. Muille aineille ympäristönlaatunormi on annettu vedestä mitatun pitoisuuden vuosikeskiarvolle. Monille aineille on annettu myös aineen akuuttiin haitallisuuteen perustuva normi enimmäispitoisuudelle vedessä. Vedelle asetetut normit ovat muutoin kokonaispitoisuuksille, mutta metalleilla joko liukoisille tai biosaataville pitoisuuksille. Metalleista lyijyn ja nikkelin ympäristönlaatunormit ovat sisävesissä biosaataville mutta merivedessä liukoisille pitoisuuksille. Biosaatavuus tarkoittaa sitä osaa esimerkiksi kokonaisnikkelipitoisuudesta, joka on myrkyllinen ja siirtyy esimerkiksi kalaan. Biosaatavan nikkelin pitoisuuteen taas vaikuttaa muun muassa veden pH, humuspitoisuus ja kovuus. Esimerkiksi humuspitoisuuden kasvaessa biosaatava osuus vähenee. Biosaatava pitoisuus on siis aina pienempi, kuin kokonaispitoisuus. Kadmiumin ympäristönlaatunormit ovat liukoisille pitoisuuksille sisä- ja merivesissä. Muuttuneiden säädösten tulkintaa sekä uusien aineiden esiintymistä ympäristössä on selostettu ympäristöhallinnon raporteissa (Kangas 2018 ja Siimes ym. 2019).

Veden kemiallinen tila on hyvää huonompi koko maassa toisin kuin edellisellä luokituskaudella. Tämä on seurausta bromattujen difenyylieettereiden (PBDE) laatunormin muutoksesta, sillä uusi kalalle määritetty ympäristönlaatunormi on huomattavasti tiukempi kuin entinen veteen määritetty. Tämän vuoksi myös kaikki Etelä-Pohjanmaan ELY-keskuksen vedet ovat hyvää huonommassa tilassa. Arvio perustuu pääasiassa riskiarvioon. Mittausten perusteella pitoisuudet ylittyvät Etelä-Pohjanmaan ELY:n alueella viidessä rannikko- ja kahdessa järvimuodostumassa.

Kalojen elohopeapitoisuuden osalta kemiallinen tila on hyvää huonompi noin 67 % (217/323) Etelä-Pohjanmaan ELY-keskuksen alueen vesimuodostumista (kuva 5.3a). Vesistöistä, joista oli mittaustietoa, elohopeapitoisuus ylitti rajan 10 ja alitti 19 vesimuodostumassa. Lisäksi pitoisuus oli silmällä pidettävän korkea 18 vesimuodostumassa. Edellisessä luokittelussa elohopean pitoisuus ahvenessa määritti useimmiten vesimuodostuman kemiallisen tilan ja pääosa arvioista tehtiin yksinkertaiseen vesimuodostuman sijaintiin (leveysasteeseen) ja tyyppiin (lähinnä humuspitoisuus) perustuvalla mallilla. Myös kolmannella luokittelukaudella pääosa elohopeaa koskevista arvioista perustui mallinnukseen. Kalojen elohopeapitoisuudet ovat olleet huomattavan korkeita useissa Etelä-Pohjanmaan ELY-keskuksen alueen tekojärvissä aiempina vuosikymmeninä. Vanhojen tekojärvien kalojen elohopeapitoisuudet ovat viime vuosina laskeneet. Kuitenkin kalojen elohopeapitoisuudet tekojärvien alapuolisissa vesistöissä mm. Perhonjoella ylittävät paikoin ympäristönlaatunormin. Etelä-Pohjanmaan ELY-keskuksen alueella on lisäksi luonnonjärviä, joissa on mitattu korkeita elohopeapitoisuuksia kaloista. Suomessa järvikalojen elohopeapitoisuuden arvioidaan nousseen pääasiassa ilman kautta tulevan elohopean takia. Tyypillisesti korkeita elohopeapitoisuuksia esiintyy runsaasti humusyhdisteitä sisältävissä vesistöissä, koska elohopea sitoutuu voimakkaasti orgaaniseen ainekseen. Humuksen huuhtoutumista aiheuttavien tekijöiden on arvioitu toimivan elohopeakuormituksen lisääjinä. Alueella on kuitenkin myös kirkasvetisiä järviä, joissa elohopeapitoisuuden ympäristönlaatunormi ylittyi.

Kemiallinen tila on hyvää huonompi veden kadmiumpitoisuuden osalta noin 8 % (27/323) ja nikkelipitoisuuden osalta 7 % (22/323) Etelä-Pohjanmaan ELY-keskuksen alueen vesimuodostumista (kuva 5.3b). Lisäksi silmällä pidettävän korkeita pitoisuuksia mitattiin kahdeksassa muodostumassa kadmiumin ja seitsemässä nikkelin osalta. Kadmium ja nikkeli ovat suurimmalta osin peräisin Litorinameren aikana noin 4000–8000 vuotta sitten muodostuneista happamista sulfaattimaista, jotka sijaitsevat pääosin 60 m korkeustason alapuolella. Pohjaveden pinnan laskiessa kuivatuksen ja maankohoamisen seurauksena maassa olevat liukenemattomat sulfidit hapettuvat ja muuttuvat veteen helposti huuhtoutuviksi sulfaateiksi. Sulfidien hapettuminen tuottaa maaperään vetyioneja, jotka aiheuttavat happamuuden. Maaperän vetyioneja sitovien kemiallisten reaktioiden lopputuloksena maaperästä vapautuu metalli-ioneja. Valumavedet huuhtovat hapettuneessa maakerroksessa vapautuneet ja muodostuneet ainekset ja happamuuden vesistöihin. Tästä aiheutuu pahimmillaan laajoja kalakuolemia ja vesistön kemiallisen hyvää huonomman tilan lisäksi ekologisen tilan pitkäaikaisia haitallisia muutoksia.

Muista yhdisteistä silmällä pidettävän korkeita PFOS-yhdisteiden pitoisuuksia (PFOS = osittain tai kokonaan fluoratut orgaaniset yhdisteet) mitattiin kahdesta vesimuodostumasta. Pilaantunut maaperä, erityisesti alueilla, joilla on käytetty sammutusvaahtoja, on nykyisin todennäköisesti suuri PFOS-yhdisteiden varasto ja merkittävin päästölähde, josta vähitellen vapautuu kuormitusta pohja- ja pintavesiin (https://www.ymparisto.fi/fi-fi/kulutus_ja_tuotanto/kemikaalien_ymparistoriskit/ymparistoon_paatyvat_haitalliset_aineet/perfluoratut_yhdisteet).

Kuva 5.3a. Elohopean ympäristölaatunormin ylityksiä ja alituksia pintavesimuodostumissa.

Kuva 5.3b. Nikkelin ja kadmiumin ympäristölaatunormien ylityksiä ja alituksia pintavesimuodostumissa.